Sivulauseita matkamuistiinpanoista: Niin kuuma, ettei oikein voi hengittää. Pää pyörällä väreistä, tuoksuista ja nopeasta rytmistä. Rakastan niitä kaikkia. Yhtäkkiä hiljaista, verkkaista. Valkoisia rantoja, vuoristoa, tasankoa, mutkia ja rautatiekiskoja. Huumaava tunne istuessa heiluvan ja kolisevan junan rappusilla katsomassa merta tai tuijottamassa alas, jossa ei näy kuin sillan reuna ja alas putoavat vuorenrinteet.
Olen niitä ihmisiä, joiden täytyy lähettää postikortti kotiin kaikkialta. Tällä kertaa korteissa luki terveiset onnenkyyneleen muotoisesta maasta. Muuta en oikein osannutkaan tiivistää vanhaa Ceylonia mainostavien korttien takapuolelle. 25 päivää saarella ovat mielessä pieninä palasina, hetkinä, jotka jäivät syystä tai toisesta parhaiten mieleen.
Hetkiä Sri Lankasta:
Ihmiset ovat kohteliaita ja vastaavat kaikkeen hymyllä sekä heiluttamalla päätä kevyesti sivulta toiselle. Näin siis siihen saakka kunnes juna saapuu väärälle laiturille ja junan katossa roikkuu tiettävästi huolestuttava määrä renkaita seisoskelua helpottamaan. Silloin kaikki hyppäävät alas kiskoille ja vaihtoehtoisesti joko juoksevat tikkaille tai kiipeävät sisälle ikkunoista. Naisia, lapsia tai vanhuksia ei säästellä. Luulen, että myös papisto, jolle on normaalisti varattu ensimmäiset penkit kulkuväliinestä riippumatta, jäävät jalkoihin.
Tunnelma on parhaimmillaan pienissä vuoristokylissä tai pohjoisen saarilla, joissa ei ole kiire minnekään. Kaikki puuhastelevat jotain, mutta turhaa hötköilyä ei tunneta.Ohyian vuoristokylässä junan saapuminen laiturille on päivän kohokohta. Silloin aseman mies, jonka titteliä en onnistunut hahmottamaan vaikka kuinka yritin, lopettaa seinien pesun ja kukkien kastelun ja siirtyy laskemaan puomia alas hyvissä ajoin koko kylän katsellessa vierestä.Joku laittaa musiikkia soimaan kolmipyöräisen kaiuttimista ja nuoret nousevat tanssimaan auton lavalle.
Peseytyminen hoituu kätevästi asemalla seisovassa vanhassa junavaunussa, jonne ihmiset käveleskelevät verkkaisesti pyyhe olalla. Toinen suosittu suihku sijaitsee yllättävän usein ravintoloiden vessoissa. Harvinaisia eivät myöskään ole rannoille rakennetut jättimäiset kaivot, joiden ympärillä matalan muurin takana sisko, isä tai muu läheinen kaataa ämpäristä vettä päälle.
Pohjois-Sri Lanka avautui ulkomaalaisille vierailijoille vasta vuonna 2014. Monet alueet ovat edelleen raunoina verisen sisällissodan jäljiltä ja turismi varsin uusi käsite. Helpolla ei päässyt myöskään Itä-rannikko, jossa vuoden 2000 tsunami pyyhkäisi mukanaan viimeisimmätkin rippeet ennen sotaa kehittyneestä turismi-infrastruktuurista.
Hiljaisemmilla alueilla paikalliset ovat innoissaan matkailijoista, lapset vilkuttavat ja jokainen ohi kiitävä pyörä, tuk-tuk ja skootteri haluaa tietää, mistä muukalainen on kotoisin. Suomi tosin tuntui olevan paikka, joka saattoi tarkoittaa Englantia, Puolaa, Saksaa tai oikeastaan mitä tahansa maata, joka muistui tilanteessa mieleen.
Rantaelämä voi sittenkin olla koukuttavaa, jos valkoinen hiekkaparatiisi on kokonaan sinun ja surffilaudan käytettävissä.
Nyt yritän nauttia viimeisestä päivästä Sri Lankassa ja muistella niin kauan, että mieleen muodostuu jonkilainen ehjä kokonaisuus. Ehkä lähden liikkellle siitä onnellisuudesta.
P.S. Tarkempi matkakertomus luvassa toisena hetkenä.
kinttupolulla.com 