Seurana Ceylon

Yksi saari, kolme viikkoa ja tarina siitä, kuinka vuoristotiet veivät tasankojen kautta koralliriutoille.

Colombo
⭐️⭐️⭐️
Kaikki alkoi Colombosta, täydestä kaaoksesta, jossa elämä tuntui kaikkialla. Kadut itsessään olivat parasta, mitä kaupungilla oli tarjota. Päivä kääntyi yöksi Galle Face -rantabulevardilla auringon painuessa ensimmäistä kertaa Intian valtameren taakse. Leijat lepattivat rantakadun yllä ja hetkittäin merituuleen sekoittui ruuan tuoksu Colombon kokoontuessa nauttimaan illasta perheiden kesken. Tumma taivas enteili myrskyä, mutta leijat eivät levänneet.

Aamulla junan pilli vihelsi hereille juuri ennen suurta kilpajuoksua vapaille paikoille. Olin vähintäänkin hämmentynyt. Toivoin, että joku olisi varoittanut. Olisin seissyt muiden mukana valmiina keltaisella lähtöviivalla, hypännyt kiskojen yli oikealle laiturille ja kiivennyt tarvittaessa ikkunasta sisään. Sen sijaan jouduin sain viettää matkan Galleen istuen avonaisella oven suulla jalat rennosti portailla leväten ja katse ohi lipuvassa meressä, viidakossa, rotkoissa.

Galle
⭐️
Gallen tapauksessa matka itsessään oli päämäärä. Edes vanha satamakaupunki linnoituksineen ei mahtanut sille mitään. Ruokalistalle oli eksynyt pitsa ja ranskalaiset ja turistikuplaa oli mahdotonta poksauttaa. Yksi auringonlasku linnoituksen muurien taakse riitti. Aamun tullen kaiken korjasi intialainen musiikki ja töyssyinen tie, joka vei eteenpäin kohti Mirissaa hitaasti ja paikoin myös epävarmasti.

Mirissa
⭐️⭐️⭐️
Sadekauden uinuva rantakaupunki, jossa sain vihdoin haudata varpaat lämpöiseen kultaiseen hiekkaan oli tyhjä ja levollinen. Rantakojujen laudoitetut ikkunat ja korjauksessa olevat resortit hautautuivat kaatosateeseen, vaatteet löysivät paikkansa veneen nokan alta ja sadepisarat piiskasivat ihoa niin lujaa, että mereen sai juosta luvan kanssa.

Kaupungista löytyi useita salaisia rantoja, joista ainakin yksi oli saanut nimensä sen mukaan. Kun aallot yltyivät, rantakiville sai seuraa ravuista ja taivas punoitti pilvien takana laskevasta auringosta.

Ella
⭐️⭐️⭐️⭐️
Raiteet eivät aina vie kaikkialle, mutta onneksi apuun rientävät tuk-tuk kuskit. Olkoonkin, että he olivat tällä kertaa pitkän tovin täysin häkeltyneitä. Kuskit keskustelivat pitkään sanoja, joista meillä ei ollut mitään tietoa, mutta me tinkasimme vielä pidempään. (Iskä oot varmasti ylpeä!) Lopulta asetuimme punaisen kolmipyörän takapenkille valmiina nousemaan kyydistä seuraavan kerran kuuden tunnin ja 200 kilometrin päässä vuoristossa. Onneksemme ensimmäinen pysähdys tuli kuitenkin jo muutaman tunnin jälkeen kylmän kookoksen muodossa. Kuski tietysti tarjosi.

Tuuli puhalsi armottomasti hiukset silmille ja maisema oli niin lähellä, että riisipellot, bensa-asemat ja serpentiiniksi kiertyvät vuoristotiet pystyi haistamaan. Maiseman muuttuessa koko ajan jyrkemmäksi vauhti hidastui entisestään. Miehet möivät kalaa tien varressa ja ohi hiipivät pellot olivat epätodellisen vihreitä. Tiedättekö, niin kirkkaita, ettei kukaan uskoisi maisemasta otettua kuvaa editoimattomaksi vaikka tägäisin #nofilterneeded. Kurkistelin vauhdissa lepattavan kattopressun alta tämän tästä. Halusin heittää kädet ilmaan ja yrittää kurotella korkeana huojuvaa heinää kohti. Kylänraiteilla lapset palailivat koulusta ja vilkuttivat kiivaasti peräämme.

Tunnelmaa nostatti tien varsia kiertävät sähköaidat ja kuski, joka nojautui painostavassa hiljaisuudessa kohti ohjaustankoa vilkuillakseen taukoamatta pusikoita varmana siitä, että hetkenä minä hyvänsä norsu juoksisi tielle pysäyttämään matkan teon ja viskaamaan meidät taivaan tuuliin. Tien poskilla lepäsi palasiksi hajonneita kojuja ja taloja. Elefanttien käden kärsäntyötä.

Seuraavia päiviä rytmitti aikaiset aamut, junamatkat läheisiin vuoristokyliin ja jälleen uusi patikointi ylös ja vielä ylemmäs. Horton Plains ja World’s End pudottivat katseen alas syöksyvien vuorenrinteiden mukana aina alhaalla siintäville teeplantaaseille saakka. Myöhemmin suuntasimme ihailemaan plantaaseja lähempää. Tee ei ole ikinä tuntunut, näyttänyt tai kuulostanut yhtä kiehtovalta. Kierros teetilan uumeniin huumaavaan lehtien tuoksuun koneiden pauhatessa vaarallisen lähellä oli melkein upeampaa kuin viidakon uumenissa pauhaavat vesiputoukset tai tasangot, jotka antoivat silmien levätä siniseen utuun sekoittuvien huippujen lomassa. Kuitenkin kaunista yhtä kaikki.

Kandy
⭐️
Kuumaa, ahdasta, ahdistavaa eikä juurikaan nähtävää. En haluaisi nirsoilla, sillä totuushan on, että kaikki tavallisesta poikkeava on kaunista, mutta tässä tapauksessa yleinen tunnelma oli lähinnä mitäänsanomaton. Jotkin kaupungit eivät vain ole tehty yövyttäviksi. Sinne me kuitenkin jäimme. Mutta vain, jotta voisimme karata heti aamunkoitteessa.

Polonnaruwa
⭐️⭐️⭐️⭐️
Tällä kertaa bussissa sai nauttia Bollywood musikaalien juonenkäänteistä hyvän tovin. Pudottauduimme kyydistä kuusi tuntia myöhemmin linja-auton jo kaasuttaessa eteenpäin jättäen meidät koko ajan korkeammalle kohoavan tomupilven keskelle.

Lähdimme tallustamaan kohti sympaattisinta majataloa maan päällä. Enkä edes liioittele. Alakertaa asuttava perhe loihti meille mitä upeimmat illalliset ja herätti auringon noustua paikalliseen tuhtiin aamupalan tuoksuun. Tumma ja tuima Ceylonin tee virkisti meidät pyörien selkään tavoitteena ehtiä ennen keskipäivän kuumuutta takaisin huoneen turviin. Suunnitelma oli hyvä, toteutus varsin toisenlainen.

Polonnaruwan vanha rauniokaupunki huijasi polkijan historian pyörteisiin eikä päästänyt irti ennen kuin kello löi iltapäivää. Pyörä kantoi raatihuoneelta kuninkaan audienssisaliin ja munkkien porrastettuun asuinkompleksiin. Temppeleitä ympäröivä hiekka oli polttavan kuumaa ja valtavien puiden katveissa löytyvät alttarit jäänne jostain todella kauniista. Aurinko paahtoi kuin piruillakseen ja pyörän korit täyttyivät vauhdilla tyhjentyneistä vesipulloista. Päivän saldo oli vähintäänkin vaikuttava.

Trincomalee
⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️
Spontaanius on aina paikallaan erityisesti uutta tutkiessa. Siispä suuntasimme suosituksien johdattamana takaisin rannikolle. Merkkejä esiin hiipivästä rakkaudesta rantaelämää kohtaan alkoi olla havaittavissa. Luulen, että rannan ja minun romanssia edisti koillis-rannikon koskemattomuus. On helppoa rakastua kilometrejä pitkään rantaviivaan, jonka hiekka on valkoista ja pehmeää mutta rantatuoleja ei näy missään. On helppoa ihastua kevyesti aaltoilevaan mereen, jossa erottaa vain muutaman uimarin valtavan turkoosin tyhjyyden keskellä. On helppoa käydä ensimmäisillä, toisilla ja “sekosin laskuissa” treffeillä kaikessa rauhassa hiekan ja meren kanssa, kun ihmisiä ei löydy näköpiiristä vaikka haluaisi.

Trinco, kuten paikalliset paratiisia kutsuvat, on tällä hetkellä juuri siinä kultaisessa tasapainossa, jossa turismi ei ole tuhonnut tunnelmaa mutta hiekalla saa halutessaan istua kylmä olut hyppysissä. Illalla auringon toivottaessa hyvät yöt vesirajaan sytytettiin nuotio. Viilenevän illan sylissä punaiseen taittuvan taivaan alla oli mitä täydellisin hetki pelata korttia ja juosta uimaan silloin, kun ympärillä on turvallinen hämärä ja rannasta kaikuu iloinen tunnelma. Vesimelonimehu ei ole koskaan maistunut yhtä hyvältä!

Rannalle ei kuitenkaan voi jäädä asumaan niin houkuttelevaa kuin se olisikin. Matkan täytyy jatkua, ja tällä kertaa suuntana oli tutkimaton pohjoinen.

Jaffna

⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️
Jaffnassa tuntui siltä, kuin olisi tullut uuteen maahan. Tuntui melkein siltä, että Intian olisi saattanut nähdä horisontin takana jos olisi katsonut oikein tarkasti.

Huomasin miettiväni, voiko olla niin, että pohjoinen viehättää maassa kuin maassa. Siinä vain on aina se jokin mystinen tunnelma. Sellainen, ettei ole kiire minnekään eikä isojen kaupunkien vilskeestä oikein perusta kukaan. Sellainen, että istutaan illalla naapureiden kanssa yömyssylle koska kaikki kuitenkin tuntevat kaikki. Sitten on se yksi elinkeino, jota kaikki itseään paikallisiksi kutsuvat perheet ovat harjoittaneet vuosikymmeniä (Jaffnan tapauksessa se on kalastus) ja johon kaikki kylän miehet osallistuvat setvimällä illansuussa verkkaisesti verkkoja.

Olennaista pohjoiselle kaikkialla on tietysti myös se, että sijainti on sen verran kaukana kaikesta, ettei monikaan vieras eksy kyläilemään ja jos eksyy, heitä kohtaan ollaan äärimmäisen vieraanvaraisia. Suomessa keitetään kahvit, Sri Lankassa tarjotaan dosaa tai lassia. Kaikki hymyilevät, kaikki tervehtivät. Jos viimeinen lautta menisi sivusuun, joku ihan varmasti majoittaisi kotiinsa. Niin se vain toimii pohjoisessa.

Tässä tapauksessa syy Jaffnan visiitille oli pieni saari, Delft. Perille kulkee kaksi lauttaa päivässä. Lautalle päästään bussilla. Bussissa täytyy seistä, sillä taaskaan kukaan ei kertonut, että tamileja on kyydissä tuplasti istumapaikkoihin nähden. Ilmastointi tietysti olisi hirveää haaskausta ja kuoppainen tie tuntuu huomattavasti tasaisemmalta seisten. Tällä kertaa matka oli onneksi vain matka ja päämäärä tärkeintä.

Kuka ei voisi olla rakastumatta saareen, jonka populaatio koostuu suureksi osaksi villihevosista? Kuinka ei voisi katsella haltioituneena merkkejä elämästä monta sataa vuotta sitten tai olla intoilematta laskuvesialtaista ja niiden lukuisista aarteista? Kuinka voisi käydä Sri Lankassa ja kääntyä Kandyssa takaisin? Ei mitenkään, pohjoiseenhan olisi voinut jäädä!

Nyt on kuitenkin aika odotella lentokonetta saapuvaksi. Onneksi se vie minut vain hetkeksi takaisin Suomeen, sillä seuraavaksi suunnaksi otetaan Pohjois-Norja ja Jäämeri.